1 8 0 7 2 0 0 9

Hyvää kuuluu. Olen ajatellut
että tekeekö se taiteilijan, jos maksaa kesäsipulinsa tilaustöillä
meitä kahta yhtenä rintamana, me vastaan Pohjanmaa, vastaan kaikki mitä se edustaa
ettei minusta ole taiteilijan puolisoksi, mutta pannut sitten merkille, että olen aivan tarpeeksi oikukas
miksi runoissa kuluvat parisuhteet ovat aina onnettomia, menneet suuria ja ikävöinnin arvoisia
sitä ajatusta että ”Ihminen on tehnyt jostain syystä rakkauden kestosta sen arvon mittarin, vaikka luultavasti tulisi mitata jotain aivan muuta: rehellisyyttä, hyvää tahtoa. Lempeyttä. Halua.”
työhakemuksia
yhteisöllisyyttä, sen kääntöpuolta, sitä että näissä taloissa asuvat mummot ovat pahansuopia
tätä taloa, joskus on olo, kuin asuisi hourulassa, joku on nukahtanut hissiin
että haluaisin edes yhden naapurimummon, joka ei haisisi pahalta tai juoruaisi

En ole lukenut kirjoja vuosiin, minulta meni yksi kokonainen kesä Majakan kanssa, mutta sitten kun luen (Anu Silfverberg: Kung Po), haluan äkkiä kirjoittaa oman. Kirjoitan näkemääni kuin puhtaaksi, sanelen nauhalle siitä, miten ruoholla maatessa juoksutan sormia korsissa, etsin niitä, jotka irtoavat maasta juurineen, kun vetää tarpeeksi hellästi kovaa, samalla tavalla kuin ihokarvat ihosta pinseteillä, katkeamatta, hymyilyttää kun onnistuu. Sitten siitä, miten mies ajaa pyörällä viereen, heittäytyy vaivattomasti selästä, asettaa kenkänsä kalliota vasten tyynyksi ja vetää kirjan taskusta, näyttää pyörineen siinä siltä, kuin sillä olisi siinä kaikki, mistä hyvä elämä koostuu. En osaa kirjoittaa ilman että luen, mutta jos luen, lakkaan osaamasta kirjoittaa kuin minä, kirjoitan niin kuin luulen, että pitäisi.

Lähinnä kaikkea leimaa joku haikeus, tunne siitä, että jään jostain paitsi. Käytän kaiken energiani siihen, että eläisin, niin kuin luulen, että pitäisi. Kaikki on keinotekoista, ylisuunniteltua, ymmärrän kyllä, että niin ei synny mitään ikimuistoista, mutta en osaa muutakaan. Siksi en pidä kesistä, niihin liittyy niin paljon pettymyksiä ja kateutta: kylmä ja sateinen päivä aiheuttaa syvän depression enkä enää muista, mitä vaatteita käytin silloin kun ei ollut helle, puistossa istuu ryhmä ihmisiä, jotka jatkavat varmasti myöhään yöhön, siitä illasta tulee koko kesää leimaava kohokohta. Tiedättehän, sellainen jatkuva laskelmointi, aivan kuin suunnittelematonta voisi suunnitella. En lue, koska kirjoissakin hypin vain lauseita yli, yritän päästä kuin oikotietä jonnekin, löytää lauseita, joita joskus voi siteerata jossain, tämä muodostaa jonkin hienon kokonaisuuden joskus. Kerään reseptejä, asukokonaisuuksia ja leikkaan lehdistä matkavinkkejä, mistä tiedän, haluanko joskus Brasiliaan. Nyt meillä on hauskaa, tämä on ikimuistoista, haluan ajatella, niin, että unohdan elää.

Haluamme pelastaa maailman, aloitamme koirista. Näin se menee: ruoka loppuu Bukarestissa, sitten joku hylkää koiransa, se löydetään ja lennätetään meille, me leikimme koiraperhettä, kunnes romanialainen päätyy kaikkien käänteiden jälkeen Bukarestista jonnekin Pihlajavedelle tai Pieksämäelle. Me emme tahdo istua uuteen identiteettiimme: me emme halua olla koiraihmisiä. Me emme osaa suhtautua lässytykseen puistolenkillä, emme tunne koiraihmisten etikettiä, mun mustin kakat sitä ja tätä. Ensin ajatellaan, että onhan se niin pirun rumakin, että mieli tekisi ulkona hokea, että ei se meidän ole. Se seuraa jokaisella askeleella ja nukkuu salaa vieressä, haisee kuin rekkamies. Kuluu kuukausi, kunnes se katoaa nurkan taakse vieraassa hihnassa. Meistä on tullut koiraihmisiä. Pitkään on sellainen olo niin kuin joku olisi kuollut.

NYT: Peter Schwalm

P.S. Blogi kulkee jatkossa b. viuluntarkastaja -nimellä, käsityöblogi puolestaan barbro v:nä.