2 6 0 5 2 0 0 9
Voisi luulla, että olen kiireinen, kun en kirjoita. Voisi luulla, että olisin tenttimässä, lukemassa pääsykokeisiin, pääsykokeissa, töissä, puistossa. En kuitenkaan ole tenttinyt tänä vuonna yhtäkään kurssia. (Olen pulassa.) En ole lukenut. Unohdin mennä pääsykokeeseen. Teen töitä vain sen verran, että juuri elän. En ole vielä käynyt puistossa.Minä itse vien kaiken aikani. Se on työtä, joka ei näy päällepäin, siitä ei makseta, vaikka se on raskasta, se käy kyllä päivätyöstä. Otan vahvistumiseni asiakseni, olen itse itseni suurin ja tärkein projekti. Sellaista on hankala selittää muille - että mitä tein tänään, mitä tein viime viikon. Katselin ja kuuntelin itseäni, koko päivän, koko viikon! Sääli, ettei se ei näy ansioluettelossa, ”etsi ääriviivojaan”. En aina pysty ruokakauppaan, en aina anna koskea, haastan riitaa ja itken, kun herään en tiedä kuka olen, tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä. Olen kestämätön nainen, vaikea ihminen, sydämeltäni ylpeä hölmöläinen. Ikkunan takana vaihtuu vuodenajat.
Vahvistun kyllä niin, että kohisee. Olen silti vieläkin mitättömän heikko ja naurettavan hauras.
Tekee pahaa ajatella, että piti odottaa 22 vuotta, että joku osoittaa itsestäänselvyydet. Kaikelle on selitys, olen loogisesti toimiva kokonaisuus, olen saanut ylemmältä taholta siunauksen. En olekaan hullu, minusta ei löydetä sairautta, sanotaan vain, että olen tosiasiat huomioon ottaen ihmeenkin järjissäni.
Haluaisin kirjoittaa kirjeitä, joissa selitän ja syydän kaiken,
”no kun on se kauhea lasinen lapsuus
ja annettu huonot eväät
niin on valmiiksi pilalla kaikki ja oon
liian hauras kestämään elämää täällä”,
ja lähteä sitten, pyristellä irti. Ottaa sen merkiksi iso tatuointi ja käydä kasvamassa itsekseni jossain, jossa maisema on mahtipontinen.