2 0 0 2 2 0 0 9

Kirjailija on Lappeenrannassa, kirjailija on Helsingissä, nyt se on Ranskassa. Olen melkein unohtanut, että meitä on kaksi. Keitän vanhasta muistista yhden hengen pastat. Se tulee hätinä muutoksi takaisin, sovittiin treffit uuteen kotiin.

Muutan neljännen kerran Tampereen vuosinani, kolmanteen kertaan saman kilometrin sisällä. Kaleva alkaa tuntua siltä, kuin olisin syntynytkin täällä. Uusi koti on kirkon ja vietnamilaisen vieressä, sunnuntaisin kellonlyönti ottaa korviin, vastapäätä on askartelukauppa, bussipysäkki, posti, kauppa auki yhteentoista ja kirjasto. Voisin hyvin kuollakin Kalevaan. Sen jälkeen muutan Kaliforniaan.

Kolme päivää irtisanomisen ja uuden kodin löytymisen välillä – tyhjän päällä jännittäminen – osoittaa jälleen kerran, etten kestä vessapaperin loppumista isompaa stressiä. Ehdin itkeä, pureskella kaikki kymmenen kynttäni lyhyiksi ja huuleni verille, tyriä tentin ja nostaa julmetun metelin yhdestä kodista. En osaa kolmeen päivään ajatella mitään muuta kuin muovimattoja, kiinteistönvälittäjiä, seiniä, ehdin jo ajatella, että kunhan olisi edes jotkut seinät. Sitten käy lykky ja löytyy kaksio alkuperäisillä 50-luvun kaapeilla, joissa on vetimet ihan kuin meillä kotona lapsena. Unohdan kysyä, että onko varastoa, mahtuuko pesukone, onko hullut naapurit, mihin kaikki laitetaan kun neliöitä on kolmasosa vähemmän, kun jo ovelta hihkun ja huokaan helpotuksesta, että tämä se on. Kotimatkalla takaisin hartiat on rennommin, askel hitaampi, otsanahka sileä.

Kaikki on hyvä plus. Vain tämä kaikenkattava lamaannus, joka yleensä menee ohi parissa päivässä ja viimeistään käännekohdassa, jatkuu jo monetta viikkoa, enkä keksi syytä, miksi se loppuisi. Onneksi kukaan ei kysy, mitä teen kaikella ajallani. Käyn koulussa niin harvoin, että on helppo olla käymättä ollenkaan, ihan sama. Herätyskello soi yhdeksältä, yleensä nousen yhdeltätoista. Luen lehden, juon teetä ja syön leivän, luen sähköpostit ensimmäisen kerran läpi, yhden aikaan menen päiväunille, herään kolmelta yltä päältä untuvassa. Saatan tehdä tunnin tai pari töitä, lukea sähköpostit varmuudeksi toiseen kertaan, lukea internetin läpi, laittaa ruokaa, käydä kaupassa tai naapurissa, pidemmälle en pysty, en enää kestä ihmisiä tai mitään, minne ei voi mennä toppahousuissa. Olen lukossa. En pysty edes ompelemaan, keksimään, en osaa enää edes ajatella, kun makaan sängyssä ja on hiljaista ja tapanani on ollut haaveilla. Kun sanon, että en tee oikein mitään, tarkoitan, etten oikeasti tee oikein mitään. Ja onko kummakaan? En liiku minnekään, en etene. Minun on vaikea määritellä itseäni, oikeuttaa olemassaoloni, tämä lorviminen sen aikaa, kunnes pääsen sinne, minne kuulun, todistella, että minulla on kyllä päämäärä, haave, suunnitelma, joku oma juttu. En vielä tiedä, mikä uusi uraidentiteettini on, on vielä epävarmaa, mistä aikuiset ylipäätään elää: onko kaikki intohimo siinä, mitä tekee kahdeksasta neljään, siinäkö elämä on? Olen humanistisen ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnan välissä, en kuulu enää enkä vielä kumpaankaan. Kun pääsen sinne, minne kuulun, aion valmistua ennätysajassa, tehdä niin liukuhihnalla opintopisteitä, etten käy kotona kahteen vuoteen. Näytän kaikille, että kaikki mutkat johtivat sittenkin johonkin. Minulla on kova halua näyttää, mihin saakka kantaa, kun vaan uskoo ja jaksaa. Tavoite on, ettei kymmenen vuoden kuluttua kukaan enää muista, että tämä olin minä.

Pidän sitten maisterina ja onnellisena juhlat meille kaikille.

Perjantai-iltana, kun olen yksin koko kaupungissa ja lamaannus uhkaa kasvaa suurimmilleen, saan vieraan, joka palauttaa uskoni ihmisiin. Innostun ja yllätyn edelleen joka kerta kun tapaan jonkun, jonka ajatusmaailmassa on jotain samaa kuin omassani, joka puhuu samaa kieltä ja jonka kanssa riittää puhuttavaa yhtä mittaa henkeä vetämättä tuntikaupalla. Se on ihan uusi juttu. Jälkeenpäin on hengästynyt ja malttamaton olo, tätä lisää! Tätäkö se on, näinkö sen kuuluukin mennä? Että toisesta ihmisestä saa näin paljon energiaa ja voimaa, nauttii elämien peilaamisesta keskenään, ettei malttaisi innoltaan pysyä paikoillaan?

Me ollaan iässä, jossa tehdään elämän kestäviä ratkaisuja, enää ei haaveilla, nyt tehdään, eletään. Erehdyn välillä luulemaan, että ollaan edelleen yläasteella, vähän kuuluukin sekoilla, leikkiä, älä nyt oo niin tosissas, sitten aikuisena. Siinä puhuessa ymmärrän, että tämä tapahtuu tässä ja nyt, loppuelämä on tässä ja nyt. Olin tosissani jo kuusivuotiaana. Nyt, kun aletaan tehdä bisnestä ja rahaa ja avioliittoja, huomaan, että nyt on jo muutkin, ollaan taas samalla tasalla. Tämä on totta. Silti ja siksi tekisi mieli välillä laittaa kaikki palasiksi, lähteä kaljalle ja tehdä jotain tyhmää.

Välillä tuntuu, että olen liian suuri ihminen elämään näin pienessä ihmisessä.

NYT: Spotify niille, jotka siitä eivät ole vielä kuulleet sekä huippu Ane Brun.