0 1 0 2 2 0 0 9

Hirvittää ajatella, mitä olisin saanut aikaan samassa ajassa, kun kisaan naapurin E:n kanssa siitä, kumpi keksii enemmän sanoja 16 kirjaimesta: E, T, S, E, I, L, A, U, T, I, I, K, V, O, N, A. Tavoite on keksiä kaikki maailman sanat.

Verisukua käy kylässä. Laitan porvariruokaa. Mummu istuu meidän keittiön pöydän ääressä ja sanoo, että on elänyt jo ihan tarpeeksi. Tiistaina todetaan syöpä. En tiedä, miltä syövän pitäisi tuntua, hävettää että muistan olla monta minuuttia ajattelematta kuolemaa. Saadaan ruuvit seiniin, tupaantuliaisjukka ja punaviiniä. Pullo punaviiniä puokkiin tekee parisuhteelle hyvää. Ilta mallaillaan tauluja seinille ja kannetaan kirpparisähkötakka makuuhuoneeseen. Maailmaan syntyy sellainen paikka, jossa on kuin herran kukkarossa, hämärässä ja lämpimässä.

Maailmasta puuttuu nykyisin suuri määrä kunnioitusta toista ihmistä ja elämää, omaa ja toisten, kohtaan. Kuuluu olla välittämättä, törkeä, se on normi, kovat tyypit on sellaisia. Ihan kuin se, että ottaa muut huomioon, olisi pois itseltä. Ihan kuin se söisi omanarvontuntoa, jos väistäisi, katsoisi silmiin, sanoisi kivasti.

Tuntuu, että kaikkien tosiasioiden valossa, suhteessa kaikkeen nähtyyn ja koettuun juuri minulla on maailmani paras parisuhde. Aikana, jona tulee sietää aivan kaikkea, olen suhteessa, jossa minun ei tarvitse sietää yhtään mitään. Se, ettei koe alistamista, epätasa-arvoa, väkivaltaa, pettämistä, valehtelua tai edes totaalista vastuuttomuutta, on nähtävä saavutuksena jo sinänsä. Ajan meininki on, että se tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin petetään, jätetään, lyödään, ja kun se tapahtuu, anteeksi on annettava, se oli vain se yksi kerta, se oli vain ihan vähän, ihan pientä, näin tehdään naapurissakin. Yhä useammassa tilanteessa huomaan rumasti ajattelevani, että onneksi me ei olla noin jotain ja niin kun noi, onneksi me ei olla niin kuin omat vanhempamme, onneksi minä en ole äitini. Asiat on etovan hyvin. Päivällä odotan parasta hetkeä, iltaa, sitä kun pääsee nukkumaan toisen viereen, lässynlässyn.

Pidetään tuparit. Tuntia ennen saadaan viimeiset valokuvat keittiön seinälle, kokoelma kuvia vanhoista kodeista, myös tästä. Vuokrasopimus on irtisanottu päivää aikaisemmin. Tv-tasossa tuoksuu vielä tuore maali, kun vieraat tulee, tauluhylly on porattu seinään juuri äsken. Ne ovat puuttuvat palaset, joiden jälkeen koti on nyt paras koti tähänastisista. Sääli lähteä.

Kaikki on superlatiivia. Ruokaa ja juomaa on suhteessa ihmismäärään niin paljon, että niitä on varaa tyrkyttää. Ihmiset on ihania, juuri ne tulee joista pidän, ääripäät tulevat toimeen keskenään, valvon ensimmäistä kertaa koskaan aamuun asti. En valvo aamuihin saakka, en juuri juhli enkä remua ja juon punaviiniä vain koska se maistuu oikeasti hyvältä. En tiedä, miten baareissa tilataan juomista enkä osaa suhtautua ikäviin, humalaisiin ihmisiin. Siksi tämä suunta - että punaviini maistuu entistä paremmalta, samoihin aikoihin on yleensä aika mukavaa eikä siitä kaiken lisäksi välttämättä seuraa myöhemmin mitään kovin pahaa ja ikävää, hyöty peittoaa yleensä haitat – on vähän yllättävä ja ihan vähän pelottava.

Herätessä vierashuoneessakin on elämää, patja lattialla on melkein yhtä jännittävää kuin lapsena, samalla tavalla jos huonekalut on erikoisissa paikoissa. Haluan adoptoida yövieraan, heti on elämää ja aurinko paistaa ja huoneissa kuuluu liikettä. En sano ääneen, että jäisit pidemmäksi aikaa, ei sellaista kukaan ota tosissaan, se on vain vuorosana, vaikka sanon jotain vain, jos olen tosissani. Olen huono puhumaan turhia, rupattelemaan, jutustelemaan. Mietin jokaisen sanan kohdalla, onko se tarpeellinen ja oleellinen tai kiinnostava, onko toisen tärkeää kuulla se. Minusta tärkeintä on sanoa hyviä asioita, sellaisia joita haluaisin itselleni sanottavan. Siksi sanon, jos pidän jostakin, jostakusta. Olen se, joka sanoo, että tykkään susta valtavasti, lässynlässyn, tarkoitan rakastamista, olen se joka halaa ja lässynlässyn. Rakastan monia asioita. Vihaan monia asioita. Elän ääripäissä, olen superlatiivi. Mikä päivä, mikä tyyppi, mikä elämä!

NYT: Elbow - Mirrorball