2 7 1 2 2 0 0 8
Verisukulaiset, joita olen lähipiiriini perinyt, eivät ole sellaisia kuin pitäisi. Lapsuudenkotini ei ole sellainen kuin haluaisin, äitini ei ole sellainen kuin haluaisin, siksi joulu ei ole sellainen kuin haluaisin. Pohjanmaalle mennessä odottaa pöydässä pitsaa ja kaljaa. Kuusi on muovinen, pihassa tökeröt jouluvalot, aattoruoka on syöty viidessä minuutissa eikä sinäkään aikana pöydässä kukaan puhu. Puhumista kaipaan eniten.Omin perheitä, koska en juuri pidä omastani. Joulun kohokohta on E:n lämmin koti: puhetta, naurua. Ne ei ehkä tiedä, että olen tosissani, kun pyydän, että saataisiin jäädä. Tapaninpäivänä tekee mieli ehdottaa adoptiota kirjailijan sukuun. Siellä pöydässä puhutaan, ruokakin maistuu paremmalta.
Se, että haaveilee muista perheistä kuin omastaan, tekee niin surullisen ja vihaisen olon, ettei meitä juuri jäädä kaipaamaan, kun joulupäivänä lähdetään. Muutun Pohjanmaalla joksikin, mitä en siedä enkä halua tunnistaa, arvaamattomaksi ja masentuneeksi. Reagoin asioihin tavalla, joka tulkitaan lapselliseksi kiukkuiluksi. Reagoin vahvasti kaikkeen sellaiseen, joka edustaa asioita, joista en pidä ja joita en arvosta: ihmisiä, ruokaa, sanoja, puhetapoja, ajatuksia, asenteita. Reagoin arvaamattomasti juttuihin, jotka edustaa vanhoja arkoja asioita. Äiti ei tuhannenkaan keskustelun jälkeen ymmärrä, mikä on niin arkaa ja vaikeaa, minkä kanssa painin. Äidin mielestä olen vaan rasittava ja typerä. Eniten vihaiseksi tekee se, miten minusta tulee syyllinen, paha: joku tytär, joka käy kerran kuussa itkemässä ja huutamassa syyttä, kieltää ja on ilkeä ihan periaatteesta. Äiti ei taida tietää, että jotakuta on ihan pakko saada syyttää. Äitiä syytän tahtomattani siitä, ettei se ymmärtänyt suojella ajoissa kaikelta.
Olen 22-vuotiaaksi mennessä sairastanut kolme masennusta ja palanut loppuun. Olen käynyt terapiassa kolmena erillisenä jaksona, saanut paniikkikohtauksia ja syönyt lääkkeitä yhteensä yli kahden vuoden ajan. Olen epätasapainoisin tuntemani ihminen enkä usko, että näistä lähtökohdista voi koskaan kasvaa ihan tavalliseksi. Papereissa puhutaan traumasta mustalla valkoisella. Äitini mielestä olen kuitenkin ainoastaan luonteeltani ailahtelevainen ja typerä ihminen, joka ei pääse irti menneisyydestä. Suurentelen asioita ja muistan kaiken aivan väärin. Äidin mielestä kaikki on nyt hyvin, oo nyt hiljaa.
Minulla on vahva tarve yrittää päästää, päästä irti, kapinoida kaikkea vastaan, olla erilainen kuin kaikki siellä. Tehdä eroa itseni ja pahan välille. Teen kaikkeni ollakseni toistamatta kokemaani, teen päivittäin töitä elääkseni elämästäni huolimatta. Teen kaikkeni tehdäkseni maailmastani täsmälleen sellaisen kuin olisin aina halunnut. Teen tarkkoja suunnitelmia siitä, minkälainen maailmani on sitten, kun minkäänlaisia velvollisuuksia ei enää ole, sitten kun minulla on pieniä ihmisiä, joiden maailma olen minä, jotta maailma olisi täsmälleen sellainen kuin olisin itse halunnut.
Se kuilu, mikä on itseni ja ihmisten siellä välillä, saa aikaan sellaista turhautuneisuutta, surua ja haikeutta, jonka kanssa ei tule toimeen. Niiden mielestä tässä ei ole mitään, mikä oikeuttaisi tällaisen kokoluokan metelin nostamiseen. Siksi Pohjanmaalla ei toistaiseksi käydä kuin pakon edestä. Kirjoitan tähän isoin kirjaimin, että ensi joulu vietetään jossain muualla, että muista sitten vuoden päästä.