0 7 1 0 2 0 0 8

Tänään oli samanlainen päivä kuin eilen, viime tiistaina, syyskuussa, kesällä. Viikot kuluu sillä tavalla, että minä istun tässä ja kirjailija työhuoneessa, tavataan lounaalla ja silloin kun häiritsen ja haen askartelujuttuja. Piipertämisestäni on tullut pienyrittäjyyttä, tulostehokkuus on huono, konkurssi lähellä. Olen tehnyt pikaliimaamisesta ja poraamisesta maailman tärkeintä, keksin tikusta asiaa, vakuutan muille että se pitää minut kiireisenä, olen jossakin tärkeä ja hyvä. En silti voi kehua saavani aikaan juuri mitään. En rahaa, opintopisteitä, hyvää mieltä tai siistiä. Käyn koulussa kaksi kertaa viikossa. Maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin herään vähän väsyneenä vaikka ja koska kukaan ei tarvitse minua missään, on sama nousenko nyt vai ensi viikolla. Sunnuntaina nousee sellainen kylmänhiki ja apeus, jolle en keksi syytä. Menen iltaisin nukkumaan ja laitan silmät kiinni, kun niin tavataan tehdä. 16 tunnin välein asetutaan vaakatasoon lakanoiden väliin, tuntuu ettei muuta tehdäkään.

Psykologian luennoilla olen se vähän säälittävän innokas. Olen salaa ylpeä irtiotostani, teen just niin kun tykkään, olen vapaamatkustaja. Lounaalla juttelen samojen tyyppien kanssa samoista jutuista: kangaspuista, kasvisruuasta, ärsyttävistä fraaseista, Nansosta ja käsityörompetorista. En aina kehtaa kysyä, että mistä toi paita on, sanoa että on sulla hienot korvikset, mahtava tukka, fanitan lounaskavereita niin että hävettää. Opin koulussa, että kehityksen riskitekijän vaikutus on erilaista eri kehitysvaiheissa ja eri yksilöiden välillä ja että sosiaalinen periytyvyys on totta. Siksi veljeni on niin erilainen, siksi meidän on niin vaikea ymmärtää toistemme näkemyksiä ja että siksi olen tällainen kun olen. Olen ymmärtänyt, että joidenkin suojaavien tekijöiden ansiosta en luojan kiitos ole ihan sellainen, kuin voisin olla. Kiitän lisäksi E:n perhettä siitä, että niillä on saanut olla ja juoda kaakaota ja syödä kurkkuruisleipää mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Kaakao ja kurkkuruisleipä nostaa vieläkin pintaan turvallisen ja lämpimän tunteen, jollaista en omassa kodissa ole koskaan tuntenut. Olen oppinut siirtymistä ja kriiseistä ja päättänyt, että on ihan normaalia olla vähän sekaisin, kun on 22.

Sitten poljen kotiin, käyn kirpputorilla ihan kun saisin palkkaa nappien ja numeromuovin löytämisestä. Opin nimiä, Lival, Palmroth, Saarikoski, Tynell, Still. Etsin kaikkea, mitä kukaan muu ei etsi, olen kiinnostunut pakkauksesta, en sisällöstä, paperista, en sen tekstistä, mallinukesta, en vaatteista. Olen kiinnostunut siitä mitä joku on tiputtanut maahan, hajottanut, heittänyt tarpeettomana pois, kuljen katse alaspäin. Toivon joululahjaksi kangassaksia, omaa akkuporakonetta ja kaikkea sellaista, mitä kukaan muu ei tarvitse. Haluan vanhoja kolikoita, lusikoita, legoja, nappeja, ruuveja ja lentolipun Reykjavikiin. Viivyttelen matkalla, jotta olisin kauemmin poissa kotoa, jotta kirjailijan rauha olisi pidempi, jotta aika kuluisi ja päivä loppuisi.

Olen kireä, nalkutan ja kiristän vannetta pään ympärillä. Opin, että tarvitsen omaa tilaa, että tarvitsen paljon omaa tilaa. Opin, että tarvitsen sellaista tunnetta, että olen tärkeä jossain. Ymmärrän, että toista kannattaa kuunnella, kärsivällisyyttä kasvattaa ja tiskit tiskata ajoissa. Tykätään meidän kodista, eniten keittiön painavasta pöydästä jonka vahva kirjailija kantoi perille asti ja isosta julistetaulusta ja valoista, jotka askartelin ja porailin kiinni kaappien alapuolelle, ja työhuoneesta, jossa on oma työpöytä ompelukoneelle ja olohuoneen kiinanruususta, joka kasvaa kiinni katossa. Kirjailijan mielestä yhteen muuttamisessa parasta on mukanani muuttanut leipäveitsi, koska se on niin terävä ja hyvä. Itse tykkään eniten Nikonin kamerasta, makuuhuoneen verhoista ja nimistä ovessa.

Täällä elämällä olisi tilaa kasvaa täysiin mittoihinsa. Silti näissä neliöissä on välillä ihan yhtä ahdasta hengittää kuin ennenkin, piirit on yhtä pienet, päivä alkaa ja loppuu sillä kun juusto otetaan jääkaapista, laitetaan takaisin, terapiassa kertaan kerta toisensa jälkeen sitä, mitä oikein tapahtui. Kerään edelleen itseäni siltä jäljiltä kun hajosin, yritän kasvattaa lihaksia nousta, ymmärtää että miten taas elää kun on jo kuollut, jo kerran käytetty, palanut loppuun.